Valkoinen länsiylämaanterrieri
Cujon, valkoisen länsiylämaan terrierin muutto meille oli minulle kaikkien toiveiden täyttymys. Ehdin toivoa omaa koiraa kaikkiaan 26 vuotta ennen kuin tähdet asettuivat oikein ja pieni pallero voitiin kantaa kynnyksen yli lelu-, peitto-, hoitotarvike- ja herkkuvuorten keskelle uuteen kotiinsa.
Kasvattajalta oli tullut suositus ruokkia pentua mm. vehnää sisältävillä nappuloilla ja me uskoimme. (Voi luoja, miten naiivilta se nyt tuntuu!) Pari vuotta sujui hyvin. Sitten allergiat levisivät käsiin. Tai osuvammin korviin. Kun eläinlääkäri totesi Cujolla mahdollisesti allergiasta johtuvan rajun korvatulehduksen, jäi kaikki markettiruoka pois. Hyvästi edulliset ja kauppareissun yhteydessä helposti hankittavat pikkuherkut ja yllätykset, koirien joulukalenterit ja sydämenmuotoon väännetyt puruihanudet! Korvavaiva väistyi antibioottikuurilla ja ostolakolla, mutta vain tehdäkseen tilaa uudelle tulehdukselle tassuissa.
Ripuli tuli ja meni pitkin kevättä ja kesää. Riemuitsin joka kerta kerätessäni kakkaa pussiin, mutta ilo oli aina lyhyt. Seuraavana päivänä tuotos oli taas niin löysä, että sen saattoi pussin avulla ainoastaan levittää jalkakäytävälle mahdollisimman ohueksi kalvoksi. Kesällä aloin kantaa lenkeillä vesipulloa, jolla haisevan vellin sai huuhdottua jalkakäytävältä viemäriin. Loppukesästä mitta tuli täyteen. (Ihmettelen yhä, että vasta silloin. Siinä vaiheessa koiran kakkaamisesta oli ehtinyt kehittyä minulle pakkomielle. Kavereidenkaan kanssa en puhunut muusta kuin kakasta ja sen koostumuksesta. Anteeksi, ystävät!)
Vaivihkaa oli ulostekeskittyneisyyden laitamille ilmestynyt myös päivittäin toistuva lause: ”Älä nuole sitä käpälää”, ja minä heräilin jatkuvasti öisin latkuttavaan ääneen, kun koirapolo jossain nuoli kutisevia tassujaan. Jätin viimein vehnänappulat pois ja aloin tehdä koiralle itse ruokaa. Hain kauppahallista eläimille tarkoitettua jauhelihaa, keitin riisiä ja sulatin herne-maissi-paprikapusseja. Syntyneen kattilallisen pakastin valmiiksi annoksiksi. Tuolloin tekemäni ruoka olisi riittänyt Cujolle vuosiksi ellei se olisi vain pahentanut tilannetta.
Eläinlääkäri varattiin lopulta ensisijaisesti ripulin vuoksi. Reipas täti kuitenkin nappasi näytteet ainoastaan tassuista. Niissä oli tulehdus. Eläinlääkäri kehotti ostamaan allergiaruokaa. Sitä sai kätevästi siitä samalta luukulta, missä saattoi kuitata eläinlääkärilaskun tilinsä sisällöllä. Parin kilon pussi maksoi yli kolmekymppiä. Olin työttömänä ja mies opiskeli, joten talous oli tiukoilla, muttei siinä auttanut muu. Seuraavien kuukausien aikana jokaista nappulaa kohdeltiin kuin jalokiveä. Koiran annokset punnittiin tarkasti, jotta arvokas ruokapussukka riittäisi mahdollisimman pitkään ja kun kavereiden terveet koirat tulivat kylään, piti Cujon ruokakuppi nostaa jonnekin jemmaan. Se kannatti. Ripuli lakkasi jo ensimmäisenä iltana. Tassuja pestiin lääkeshampoolla ja niitä kontrolloitiin eläinlääkärissä vielä muutama kuukausi, mutta sitten koira sai vihdoin terveen paperit.
Pyysimme eläinlääkäriltä allergiatestejä, mutta lääkäri suositteli eliminaatiodieettiä. Siihen siis lähdimme. Allergianappuloiden rinnalle otettiin yksi kerrallaan proteiininlähteitä. Ensimmäisenä oli hirvi ja kas, kutina ei palannut ja vatsa kesti! Tästä on nyt reilu vuosi aikaa ja eliminaatiodieetin ansiosta allergeeneista on syntynyt jonkinmoinen hahmotelma. Koska ongelmia aiheuttavat mm. nauta ja vehnä, jää moni valmisruoka ostamatta ja tässä kohtaa mukaan astuukin barffaus. Cujon ruoka on pidettävä selkeänä ja minun on jatkuvasti tiedettävä, että mistä jokainen koiran annos koostuu, jotta allergiaoireiden ilmestyttyä voin jäljittää niiden aiheuttajan.
Allergiakoiran omistavan ystäväni avustuksella löysin lopulta myös nappulamerkin, jonka tuoteseloste on riittävän lyhyt ja helppoutensa vuoksi ne muodostavat Cujon annoksista yhä noin puolet. Sen puolikkaan Cujo joka kerta jättää syömättä tai syljeskelee pitkin keittiön lattiaa. Kaikki raakaruokakaan ei Cujolle sovi. Naudat täytyy jättää ostamatta, sisäelimistä tulee löysä lopputuote ja poro ei vain yksinkertaisesti kelpaa. Kala sen sijaan menee kaikissa muodoissaan, tällä hetkellä parhaiten riisin ja munan kanssa lohilaatikoksi valmistettuna. (Tosin olen huomannut tämänkin tähden suosiossa jo lievää laskua, aivan yhtä riemulla tyttömme ei sitä enää hotki. Pian on minun luotava uusi menu.) Myös luiden kanssa olen varovainen, niiden kanssa kuin se lopputuote tahtoo olla liiankin kuivaa ja kovaa. Barffaus edellyttää kauppareissuilla tehtävää ylimääräistä koukkausta eläinkauppaan sekä vähäistä ylimääräistä vaivaa.
Ei se ihan niin halpaa ole kuin jos koiralle syötäisi niitä höttöisiä markettiruokia, mutta halvempaa kuitenkin kuin allergiaruoka tai eläinlääkärissä juokseminen. (Sitä paitsi olen sitä mieltä, että joka koiran ottaa, se leikin kestäköön.) Palkkio on vaivannäöstä kuitenkin maailman paras: terve koira! Tällä hetkellä kohta nelivuotias westietyttömme on terve, iloinen, rakastava ja rakastettava, vaikka onkin omistajiensa yksinkertaisuuden vuoksi joutunut käymään läpi paljon ikävyyksiä. Arki on jatkuvaa kyttäämistä ja minusta on kehittynyt todellinen tuoteselostenatsi. Seison marketin eläinruokahyllyn edessä ja syynään tuoteselosteita ja puhisen aina kun löydän sieltä vehnää tai (vielä pahempaa) sen kaikkein rasittavimman ilmaisun ”muut eläinperäiset tu0tteet”.
