Australian Shepherd Hinni

Tai näin ainakin vastaisi Jumi jos häneltä kysyttäisiin. Tuo pienoisesti ahne karvakasani on jo elämänsä alkutaipaleella huomannut sen, mikä on päivän kohokohta, elämän valo, olemassaolon tarkoitus sekä kaiken keskipiste. Ruoka. Eikä sitä voi ikinä olla liikaa.
Nuorempana, silloin joskus alle vuotiaana, kun herrasmies eli vielä nappulalla, Jumi ihmetteli että miten sitä ruokaa on niin vähän ja sekin vähä mitä kupinpohjalle ilmestyi, katosi alta aikayksikön parempiin suihin. Eihän siinä edes ehtinyt maistella että mitä lisäainetta tällä kertaa ruoassa oli. Tuo pieni, ahne koira harmittelikin usein että voi kun päivän kohokohtana tunnettu ruokailu vain voisi jotenkin kestää hieman pidempään. Kaiken lisäksi kun nuo äkkiä kitusiin häviävät nappulat vielä laittoivat ihonkin kutiamaan ja turkin kiillottomaksi.
Onneksi narun päässä raahattava kaksijalkainen eräs päivä havahtui ja päätti aloittaa barf-kokeilun ja voitteko uskoa että pienestä koirasta tuntui kuin ruokaa saisi enemmän ja sitä jopa ehtisi hieman matkalla maistella ennen sen päätymistä mahaan. Emäntähän nimittäin keksi että sen lisäksi että barffilla sai turkin kiiltäämään ja kutinan loppumaan, pystyi sitä helposti laittamaan aktivointilelujen sisään ja pakastamaan. Sitä sai helposti myös levitettyä kupin pohajlle niin, että hotkiminen loppui ja ruokailu, siis tuo paras asia maailmassa, kesti jopa useita sekunteja nappularuoan sekuntien murto-osien sijaan.
Ja entä ne maut! Kanaa, kalaa, possua, nautaa ja jopa alkuun kammoksutut kasvikset ovat hyviä! Eikä tarvitse enää jyrsiä kaupan keinoluita kun joillain aterialla saa jopa ihan oikean naudan putkiluun, ei hengityskään enää haise niinkuin ennen!

Miten sen kaksijalkaisen saisi vielä ymmärtämään että tuota raakaruoan muodossa ilmestynyttä kultaa voisi tarjoilla kahden kerran sijaan ainakin seitsemän kertaa päivässä?