Novascotiannoutaja pipsen

Tara, kavereiden kesken Tapsa vain, on kahdeksan vuotta täyttävä reipas noutajaneiti. Se on nähnyt elämässään jos jonkinlaista käännettä ja tärkeimpänä työtehtävänään kouluttanut omistajaansa lempeällä otteella (= armoa antamatta). Se oli nuorena varsinainen vesseli, uhmakas kuin nykynuori ja energinenkin vielä. Kaikki piti tutkia ja kaikki piti kokeilla, mutta vaikka kyseessä oli aktiivinen kulkija, painon kanssa sai aina olla tarkkana. Nappuloiden kanssa homma olikin melkoista sähläämistä: milloin vatsanseutu pyöristyi liikaa, milloin silmät rähmivät, milloin jätettä syntyi aivan turkasesti liikaa. Oman tietoudenkin kasvaessa siirtyminen raakaruokintaan oli viisas vaihtoehto.

Rallattava nuorukainen kasvoi aikuiseksi noutajaksi. Sananlasku ”viini paranee vanhetessaan” kuvaa tätä ajattelijaa, persoonallista ihmisen ystävää erittäin osuvasti. Agilityn aktiivinen harrastaminen täytyi meidän lopettaa vastikään nivelten alkaessa jo väittämään vastaan ja karvapeite on alkaut tuhriintua steriloimisesta johtuen. Mutta lihaskunto – se ei vaan hiivu mihinkään.

Eläinlääkäri rokotuksilla hiveli Taran vartaloa, tunnusteli ja silitteli ja lopulta hymyillen totesi: ”Kylläpäs tällä koiralla on mahtava lihaskunto!” Vaikka liikunta on muuttunut treenipainotteisesta metsässä mönkimiseen, koira on varreltaan hyvin urheilullinen. Ja uskon syyn piilevän aineissa, joita noutajan kuppiin laitetaan. Paino on helppo pitää aisoissa, kun päätät itse, kuinka vahvalla lihalla koiraasi minäkin päivänä ruokit ja kuinka suurella määrällä. Ruoka häviää kiposta nopeasti, kuppi nuoleskellaan tyytyväisenä puhtaaksi ja aterioista saa tarpeeksi vauhtia päivän haasteisiin!

(Ja mikä parasta, omistajan ei tarvitse olla biopussinsa kanssa kaivamassa maasta pääkallon kokoisia kakkakasoja!)