Suomenlapinkoira

Sulo tuli minulle ”vahingossa”, alunperin orpopentuna, jonka tarkoitus oli vain viivähtää meillä synnyttäneen koirani hoivassa, kunnes se voisi muuttaa omaan kotiinsa. Se kuitenkin pääsi livahtamaan sydämeeni, ja sai luvan jäädä, kun en kestänyt ajatusta siitä, että se lähtisi pois.
Tarkoitus Sulon meille jäämiselle löytyi kyllä Sulon oltua 1v3kk ikäinen viime vuoden elokuussa. Siitossonnimme Eetvartti karkaili morsiantensa kanssa, ja etsiessämme laumaa sonni päätti eliminoida minut ja hyökkäsi. En olisi ehtinyt alta pois, ellei lähistöllä ollut Sulo olisi ymmärtänyt tilanteen vakavuutta ja hyökännyt raivoisasti haukkuen väliin. Sonni kääntyi vain pari askeltaan ennen minun tavoittamistaan, kun Sulo pisti peliin koko vakuuttavuutensa. Sulo myös osasi opettamatta paimentaa koko lauman ehjään aitaukseen, jonka portit saimme kiinni.
Sulon toiminnasta merkittävää tekee se, ettei sitä oltu opetettu paimentamaan. Sulo toimi täysin vaistonsa varassa, ja olen kiitollinen sille jokaisena elämäni päivänä siitä, että selvisin pelkällä koko elämäni suurimmalla säikähdyksellä noin tuhatkiloisen sonnin vyöryessä kohti. Sulon toimintaa arvostettiin myös Kennelliitossa, ja se sai joulukuussa 2012 Sankarikoiran arvon juhlatilaisuudessa Messukeskuksen näyttelyssä.