Koira Jonna
Sanotaan, että nimi on enne. Oman koirani kohdalla tämä ainakin pitää paikkansa.
Haluan kertoa kaikille Heron selviytymistarinan, jotta mahdollisesti myös muut voivat saada sitä kautta apua ongelmiinsa.
Heron mahavaivat – näin lievästi ilmaistuna – alkoivat syksyllä 2009 koiran ollessa 2,5-vuotias. Siihen mennessä se oli aina ollut huono syömään ja sain monesti tehdä kaikki kommervenkit, jotta se ylipäätään söi mitään. Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa. Vanhemman koirani kanssa kaikki allergiat läpikäyneenä, olin todella tarkka, mitä merkkiä, ja minkälaista nappulaa koirilleni tuohon aikaan syötin.
Eräänä syksyisenä iltana se sitten alkoi. Olimme juuri tulleet toko-treeneistä, kun ruoan jälkeen Hero alkoi yhtäkkiä voimaan pahoin. Se oksensi kaiken ruokansa, mutta jatkoi silti edelleen kakomista. Luulin käytöstä ensin tukehtumisen oireiksi. Koira oli levoton, eikä osannut päättää, missä asennossa olisi. Se alkoi nuolla lattioita ja söi kaiken roskan, mitä edessään näki. Koira muuttui lopulta todella levottomaksi ja hätääntyneeksi. Soitin päivystykseen ja meitä kehotettiin lähtemään vastaanotolle saman tien. Perillä selvisi, että mahalaukku oli dilatoitunut eli laajentunut. Dilatoituessaan mahalaukku kerää ilmaa itseensä, ja kun se on kerännyt sitä tarpeeksi, on edessä mahalaukun kiertymä eli torsio. Torsiossa mahalaukku kiertyy itsensä ympäri ja aiheuttaa koiran kivuliaan kuoleman. Heron kohdalla oltiin kuitenkin tällä kertaa ajoissa ja oireet saatiin stabilisoitua letkuttamalla mahalaukku sekä antamalla lääkettä, joka edistää suolen toimintaa ja saa aineet taas liikkeelle. Tuolloin en vielä tiennyt, että viikonloppuöiden päivystyskäynneistä oli tuleva lähes tapa. Minusta kehkeytyi pikkuhiljaa letkutuksen ammattilainen, sillä sain lähes joka kerta toimia päivystävän eläinlääkärin apulaisena tässä toimenpiteessä. Primperanista tuli kotimme peruslääke, jota löytyi lääkekaapista aina sekä puikkona että pillerinä.
Heron mahalaukku dilatoitui kahden vuoden sisällä 8 kertaa – kaikki erilaisissa tilanteissa, yleensä syksyisin. Mahalaukku ei kuitenkaan koskaan päässyt kiertymään, sillä tunnistin oireet heti niiden alkaessa. Tyypillisimpiä oireita oli jatkuva nieleskely, loputon lattian nuoleminen ja oksentaminen tuloksetta – stressiläähätyksestä ja levottomasta olemuksesta puhumattakaan. Sydäntä särkevintä oli katsoa koiraa, joka ujeltaen katsoi mahaansa ja sitten taas minua. Muistan kaikki ne yöt elävästi, kun ”nukuin” sen kanssa joko vastaanottohuoneen tai kotimme lattialla silittäen ja toivoen, että koira selviäisi hengissä. Toisinaan emme uskaltaneet poistua koko yönä eläinlääkärin päivystyksestä, sillä monesti kotiin päästyämme oireet alkoivat uudelleen – joskus tunnin kuluttua, joskus seuraavana päivänä. Puhumattakaan jälkioireista (ummetus, kykenemättömyys ulostamaan, ripuli jne.), joiden kanssa jouduimme välillä turvautumaan eläinlääkärin apuun. Kävimme eri klinikoiden vastaanotolla ja konsultoin maineikkaimpia eläinlääkäreitä, sillä halusin selvittää syyn sen sijaan, että hoitaa toistuvasti seurausta. Vastaus oli kuitenkin aina sama. Tähän mennessä ei ole löydetty mitään yhteistä tekijää, joka tilan aiheuttaa ja kaikki arvot olivat Heron kohdalla kunnossa. Eläinlääkäreiden suositus kuitenkin oli, että mahalaukku kiinnitettäisiin, jolloin sen kiertyminen voitaisiin ennalta ehkäistä tai ainakin alentaa riskiä torsioitumiseen. Toimenpide ei kuitenkaan estäisi laajentumista, mikä tuntui lohduttomalta.
Viimeisellä kerralla, vuonna 2011, Heron kanssa päivystykseen marssiessamme, tilanne meni todella mahdottomaksi. Ravasimme klinikalla koko viikonlopun, päivin ja öin. Tosinaan koira jäi sinne yöksi, toisinaan nukuin sen kanssa vastaanottohuoneessa. Ainut hetki, jolloin se pystyi rauhoittumaan, oli, että sai maata minun vierelläni, ja että silittäisin sen turkkia. Itkin ja rukoilin kierteelle loppua. Tämä koira oli ja on kaikkeni. Lopulta pyysin lähetteen tarkempiin tutkimuksiin, jonne matkasimmekin heti, sillä pelkkä ajatus seuraavasta viikonlopusta tuntui ahdistavalta.
Heroa tutkittiin patologian osastolla kaksi päivää. Lisäksi kaikkiin sen aiempiin lausuntoihin ja röntgenkuviin perehdyttiin. Käytännössä koko koira tutkittiin kirsusta hännänpäähän, eikä siitä löydetty yksinkertaisesti mitään normaalista poikkeavaa. Kysyin Heroa hoitaneelta eläinlääkäriltä, miten jatkaisimme tästä eteenpäin. Hän ei osannut sanoa. Kysyin, mitä ruokaa hän suosittelisi, koska olimme käyneet jo kaikki merkit läpi ja sillä hetkellä Hero söi nappulaa, joka ei turpoa – pienissä osissa useamman kerran päivässä. Tiedustelin, josko minun kannattaisi kokeilla barffausta, vaikka tiesin jo vastauksen, jonka kaikki muutkin eläinlääkärit olivat minulle jo kertoneet. Minulle ohjeistettiin tuolloin barffauksen olevan viimeinen vaihtoehto, jota tällaisen koiran kohdalla suositellaan. ”Ellen sitten halunnut pitää heidät leivässä.” Tänä päivänä asenteet ovat toki saattaneet muuttua tiedon lisääntymisen myötä. Kysyin, mitä minä sitten syötän, kun ei ole enää mitään vaihtoehtoa? Eläinlääkäri sanoi, että ”kokeile vaikka merkkiä X” ja antoi esitteen odotushuoneesta minulle käteen. Jäin seisomaan paikalleni lohduttomana, tokkurainen ja kuihtunut koira taluttimessani. Katseeni harhaili seinillä, jotka olivat täynnä sponsorimainoksia ja tajusin, että olisin nyt omillani. Tietäen, että koska vaan voi olla se viimeinen päivä, jolloin ei ole enää mitään tehtävissä. Muistan vieläkin sen päivän, sen sään, ne tunteet ja sen koiran. Toisaalta onnellinen, että omistin ”terveen” koiran ja toisaalta ahdistunut siitä, että joudumme elämään jatkuvassa pelossa. Ei sekään, että minulta oli kulunut tutkimuksiin ja hoitoihin tuhansia euroja lyhyen ajan sisällä vaan tietoisuus siitä, että emme voisi jatkaa elämäämme näin.
Kotiin päästyäni aloin ottaa selvää barffauksesta ja päätin, että yrittänyttä ei laiteta. Meillä ei yksinkertaisesti ollut mitään hävittävää. Myös kasvattaja suositteli barffausta, jota hän käyttää niin pennuille kuin aikuisille koirilleenkin. Oivalsin lopulta, että tämähän on sitä aitoa ja alkuperäistä. Sen päivän jälkeen onnemme kääntyi. Hero ei ole kärsinyt minkäänlaisista vatsavaivoista päivääkään, se on nukkunut yönsä rauhassa, eikä mahalaukku ole oireillut millään tavalla. Nirsosta uroksestani tuli ahmatti, joka odottaa ruoka-aikoja, ja jonka energiataso nousi huippuunsa. Lisäksi sen oudot pisamat kirsunpäältä katosivat ja nenäpigmentti muuttui normaaliksi. En voisi olla onnellisempi, eikä voisi Herokaan. Barffauksen avulla sain pelastettua elämäni koiran ja barffaus sai minusta aktiivisen puolestapuhujan!
Tänä päivänä Heron virallista nimeä koristaa kolme valiotitteliä ja tulevana kesänä häämöttää ensimmäistä kertaa useampi arvokisa – tokon ja agilityn SM-kilpailut sekä agilityn MM-karsintakilpailut. Maailmanvoittajanäyttelyynkin olisi tarkoitus lähteä pyörähtämään. Ihanaa, kun voi harrastaa ilman pelkoa ja nauttia joka hetkestä!
Suositellen,
Jonna & Hero
Kuva: Sirpa Saari
