Keskikokoinen villakoira
Eräänä aamuna reilu vuosi sitten menin töihin, avasin oven ja vastassa oli kahdeksan koiran porukka. Kenneliin oli tullut viikonlopun aikana kaksi HESY:n (Helsingin Eläinsuojelyhdistyksen) kautta palautunutta kasvattia seitsemän muun koiran joukkoon. Tutustuin uuteen ”työkaveriini”, se oli jo vanhempi villakoiratyttö, todella iloinen ja huomionkipeä. Tervehdyttyäni kaikki ovelle vastaan tulleet koirat, rupesin miettimään missä se yksi uusi kaveri on. Kierrettyäni taloa ympäri, löysin mustan pienen mytyn tärisemästä koirahuoneen häkin perältä. Se oli ensimmäinen kerta, kun tapasin koirani Millan.
Milla oli kaikkea muuta, kuin normaali, iloinen ja seurallinen villakoira. Se oli pelokas, arka ja surullinen. Se halusi olla piilossa ihmisiltä, muilta koirilta, oikeastaan kaikelta. Se tärisi pelosta lähes koko ajan. Milla oli laiha, toinen korvanpää puuttui ja turkki oli ajeltu kokonaan pois. Tunsin heti yhteyden sen kanssa. Milla alkoi muutaman päivän kuluttua jo uskaltua tulemaan ulos häkistä, seuraamaan puuhiani. Pikkuhiljaa se alkoi seurata minua koko ajan, ystävystyä kanssani. Eikä kulunut viikkoakaan, kun päätin, että Milla lähtee minun kanssa kotiin. Ja siitä lähtien se on minun kanssani ollut.
Ensimmäinen kuukausi oli vaikea. Kaikki oli pelottavaa, uudet ihmiset, uudet paikat. Minun piti kertoa kavereilleni, että he eivät voi vielä tulla tutustumaan uuteen koiraani, Milla oli liian pelokas. Päivä kerrallaan, ajattelin. Muutaman kuukauden kuluttua Millan todellinen, iloinen luonne alkoi pilkistää kaiken pelon alta. Millan paino alkoi nousta, vatsa toimia paremmin ja turkkikin alkoi näyttää elävämmältä.
Suurin toipuminen vanhan elämän jättämistä arvista parantui vuoden aikana, mutta joiltakin osin paraneminen jatkuu edelleen. On hienoa, että Milla valitsi juuri minut ystäväkseen, omaksi ”äidikseen”. Se on antanut minulle paljon, olen nähnyt kun Milla on löytänyt elämänilon.
En ikinä ajatellut, että haluaisin ottaa villakoiran. Olen aina pitänyt isoista koirista. Nyt en vaihtaisi Millaa mihinkään. Milla on yhtä iloinen ja pirteä kuin nuori pentu, silti se on hyvin käyttäytyvä ja tarpeen vaatiessa rauhallinenkin. Pienet koirat usein ovat kovia haukkumaan, mutta ei Milla. Se käyttäytyy niin mallikelpoisesti.
Milla on opettanut minulle villakoirien ihanuuden. Ne ovat lojaaleja, iloisia, ihmisrakkaita kumppaneita. Todellisia ystäviä. Millan kanssa olen monesti lenkillä kuullut ”Olishan tuollainen suloinen jos se pysyisi noin pienenä”, johon olen joutunut toteamaan, että itse asiassa Milla on jo 5-vuotias. Elämäniloisuus paistaa siitä.
Elämä Millan kanssa on todella helppoa. Sen kanssa matkustaminen on vaivatonta, se tulee kanssani bussilla, junalla, autossa ja vaikka juosten pyörän vieressä. Se otetaan hyvin vastaan ystävieni työ, sillä se on pieni, hyvätapainen eikä siitä lähde karvaa. Monet ihmiset hämmästelevät, kuinka se käyttäytyy niin hyvin. Milla lähtee mukaani pitkillekkin lenkille, mutta tyytyy myös vähempään liikuntaan. Se herättää minut aina aamuisin nuolemalla naamani, vastaanottaa minut ovella kuin ei olisi nähnyt minua vuosiin ja käpertyy öisin viereeni nukkumaan. Millassa on kaikki, mitä koiralta voi toivoa.
