Papillon

Forte tuli meille isoveljen, Minoun, koirakaveriksi Sinceres-kennelistä Paltamosta. Jäppisillä on ikäeroa n. puoli vuotta ja molemmat on otettu ihan pullakoiriksi, eli eivät vieraile näyttelyissä. Meillä oli aina ollut isoja koiria ja odotin jännityksellä, mihin me näiden rukkasten kokoisten kanssa joudutaan. Kuinka väärässä olinkaan.

Siinä missä Minou on lempeä tarkkailija, Fortelta riittää luonnetta parillekin isolle koiralle. Se vartioi laumaansa, eli meitä sen ihmisiä, tiukasti ja tarkasti. Samoin se vartioi tonttia – ja siinä sivussa taitaa mennä naapurin mummun tontin vartiointikin… Yksikään tulija ei pääse pihaan huomaamatta ja taloon sisälletuloon tarvitaankin tarkka nuuskuttelu ensin. Jos se hyväksyy vieraan, tämä voi mennä sohvalle istumaan, kunhan pysyy aloillaan.

Vastapainona tuolle tiukkuudelle Fortella on maailman suurin sydän ja keitä se rakastaa, se tekee sen koko rahan edestä. Se seuraa omia ihmisiään tiiviisti niin ulkona kuin sisällä, käpertyy kainaloon ja yöllä sängyssä kylkeen. Sitä saa ja pitää rapsuttaa nonstoppina niskasta, päälaelta, kyljistä, ja hännän juuresta tekee erityisen eetvarttia. Mutta nivusista ei rapsutella!

Se rakastaa kuivattuja kanafileitä, kävelyreissuja metsässä, päivänokosia kylki kyljessä, velipojan kanssa riehumista, maitopurkkiin piilotettuja nameja – mutta parasta mitä se tietää on autoreissut: kun otan auton avaimet ja huudan apukuskia, se on tikkana ovella. Pelkääjän paikka on sen paikka ja se rakastaa istua sylissä avoimen ikkunan ääressä.

Minä rakastan tuota pientä olentoa koska siinä on ruutia mutta myös sen kauniissa, ruskeissa silmissä on lämpöä, jota ei muualla näe. Se on minun ja minä sen.