Cockerspanieli
Coco on rodulleen tyypillisesti ruokaa rakastava ja omistajalleen täysin omistautunut reipas poika! Seuraa minua kotona minne vaan ja hänen hännän typykkänsä vipottaa aina kun Mamma juttelee hänelle ja etenkin kun Mamma tulee töistä kotiin, silloin ollaan innoissaan! Ja yöksi, joka ikinen yö, kavutaan kylkimyyrynä Mamman viereen. Ja joskus jopa Mamman ja Papan väliin 😉
Coco tuli minulle 21.7.2009 Romaniasta Suomeen matkustettuaan ja on siis ollut minulla nyt yli 3½ vuotta. En ollut suunnitellut lainkaan ottavani koiraa tuolloin, mutta ystäväni oli siihen aikaan kotihoitajana Romaniasta ja Viipurista tuleville koirille, joille etsitään koti Suomesta. Ja niin he viettivät seurassani viikonlopun, tai oikeammin, minä heidän seurassaan. Cocoon oli helppo tykästyä. Rauhallinen tapaus kuin mikä! Ei uskoisi vieläkään, että joku voisi hänet hylätä. Että joku on hänet hylännyt. Coco on löydetty kadulta yksin ja otettu ensin koiratarhalle Romaniassa. Siellä hän oli masentunut ja päätetty tuoda Suomeen kotia etsimään. Joten heinäkuisena perjantaina 2009 hän saapui ystävälleni naapuriini ja viikonloppuna, kuin sattumalta, vietimme paljon aikaa yhdessä. Ihastuin, miksipä en! Lapsista etenkin esikoiseni, tuolloin 9-vuotias ja nykyään 13-vuotias poikani, rakastui ja yhtä rakastuneena on yhä vain. Samaisen viikonlopun sunnuntaina ystäväni jo viimein kysyi,enkö ymmärtänyt vihjettä ja antaisi pysyvää kotia Cocolle ;). Ei minulla olisi tuolloin ollut varaa koiraan, vaikka sen pienellä kustannuksella sainkin. Mutta niin minä maksoin lainarahalla. Koko rahan arvosta ja enemmänkin, sain vastalahjaksi. Mietin kauhuissani, kuka ulkoiluttaisi aina koiraa? Kuka hoitaisi jos olisin työmatkoilla? Lapseni asuivat tuolloin jo, luonani vain joka toinen viikko, joten ajatus seurasta työpäivän jälkeen houkutti kuitenkin. Kyllä kaikki hoituu, ajattelin. Niin usein lasten asuessa toisessa kodissaan, olin tullut yksin töistä kotiin ja viettänyt iltani myös yksin. Niin usein olin vain omistautunut työlleni, kun ei muutakaan ollut. En jaksanut aina ravata baareissa, enkä edes kavereillani kylässä. Ulkoilu yksin, tuntui sekin hölmöltä vaikka sekin sentään tv:n tuijotuksen voittaa. Viihdyin toisaalta kotona, mutta en viihtynyt siellä yksin. Kaipasin seuraa ja tekemistä. Ja sen jonkun, jonka kanssa voisin tosiaan lenkkeillä näyttämättä hölmöltä. Jonkun jolle höpistä ja jonkun jota rakastaa ja jonka ottaa viereen.
Ja se katse. Heten siis harkittuani, halusin hänet lapsilleni. Johan poikanikin jo painosti. Cocohan sopisi meille hienosti. Lasten temmeltäessä hän saattoi maata keskellä lattiaa, vaikka vasta juuri oli Romanian lennoltaan tullutkin. Ei stressin häivää enää. Eittämättä hän sopisi meille. Halusin hänet minulle. Epäröin, mutta halusin seuraa. Suloisen ja kiltin, rauhallisen Cocon. Minun kainalooni.
Ja niin me lähdimme eläinkauppaan remmiä, ruoka-ja juomakuppeja sekä ruokaa ostamaan. Niin hän tuli ja jäi. Ja tullessaan sydämeeni, hääti samalla pois yksinäisyyden. Ja toi tilalle itsensä.
Ja niin minä sain kumppanin koirasta, jota rakastan todella syvästi. Ja jota ilman en voi enää kuvitella elämää. Hän kuuluu jokaiseen päivääni aamusta iltaan ja öisinkin hän kuuluu jalkopäähäni. Töissä ollessanikin saatan häntä ikävöidä. Hän rakastaa minua aina ehdoitta. Hän on aina uskollinen. Hän on aina iloinen ja vastassa kun tulen kotiin. Hän on omistautunut minulle ja minä hänelle, sillä hän ei ansaitse yhtään vähempää. Hän ansaitsee hyvän kodin, omistajan ja parhaan mahdollisen loppuelämän. Yhtä ehdotonta rakkautta kuin itsekin antaa. Eikä vain siksi, koska hän on kerran ollut hylättynä. Vaan myös siksi, koska on kuka on. Minun rakas Coconi, nyt ja aina <3
