Siperianhusky
Wody tuli minulle ja siskolleni reilu kaksi vuotta sitten, jolloin en vielä tiennyt koirista yhtään mitään. Varoitan, ettei koiraa oikeasti kannata ottaa, ellei ole perehtynyt rotuun ja koiran koulutukseen kunnolla!
Wodyn pentukoulutus meni päin puuta, sillä häveten myönnän että sekä siskoni että minun kiinnostus lopahti. Puolitoista vuotta sitten alkoi murrosiässä oleva koira hyökätä minua päin joka lenkki hyvin vihaisena, yrittäen purra kasvojani. Äitini ei asialle jaksanut tehdä mitään, joten otin itse yhteyttä Kennelliittoon ja lähiseutumme Kennelkerhoon, ja tapasin erästä kouluttajaa muutaman kerran yksityisesti. Tiukka koulutus alkoi, eikä herra ole hyökännyt enää yli vuoteen minua tai ketään muutakaan kohti. Se ei koskaan murissut tai käyttäytynyt uhkaavasti pieniä lapsia kohtaan, ainoastaan minua, siskoani ja äitiäni.
Ylin kuva selittää nykyisen suhteeni koiraan mielestäni aivan täydellisesti. En voisi ajatellakkaan siitä luopumisesta, hoidan sen nykyään kokonaan itse. Välillemme kehittyi aivan erityinen side, en osaa sanoin sitä selittää. Side vain vahvistui kolme viikkoa sitten; olin taas taistellut äitini kanssa myrskyisästi hyvin pitkään, koulussakaan ei mennyt hyvin, lintsanin melkein kaikki päivät lusien kirjastossa tai milloin missäkin. Asiani menivät koko ajan vain huonompaan suuntaan. Erään riidan jälkeen, kun äitini oli lähtenyt yötöihin ja jäin yksin kotiin, vajosin masennuksen syövereihin pahemmin kuin koskaan ennen. Istuin vessan lattialla itkien, olin viillellyt käsivarteni verille, ja kädessäni oli jo kasa särkylääkkeitä, joiden avulla aioin lopettaa elämäni. Olisin sen tehnytkin ellei Wody olisi tullut väliin, se ilmestyi vessan ovelle yhtäkkiä, maha melkein maata viistäen, korvat luimussa, häntä hiljaa heiluen ja aivan hiljaa vinkuen. Se hiipi viereeni, laski päänsä syliini ja oli siinä pitkän aikaa aivan hiljaa. Itkin sen turkkiin takertuen sen kaulukseen, tiputtaen särkylääkkeet lattialle, ja mietin, miten sen kävisi jos lähtisin pois lopullisesti. Kukaan ei jaksaisi liikuttaa sitä sen tarpeiden mukaan. Kukaan ei saisi siihen samanlaista kontaktia kuin minä. Loppujen lopuksi se olisi luultavasti joutunut kodinvaihtajaksi. Nämä ajatukset nostivat minut suosta. Keräsin lääkkeet ja heitettyäni ne roskiin lähdin pitkälle juoksulenkille Wodyn kanssa. Kello oli noin kaksi yöllä kun tulimme takaisin.
Wody on minulla nykyään hyvin hallussa, enkä usko että yllämme koskaan täydellisyyteen. Onko täydellistä koiraa edes olemassa?
