Sekarotuinen koira

Heippa!
Haluaisin jakaa oman tarinani, koska todella tarvitsen voittoa!
Olen Ninja, joulukuussa 13 vuotta täyttävä seropi rouva. Perheeseeni kuului alunperin vanhempieni lisäksi viisi lasta, mutta kolme vanhinta ovat jo aikuistuneet ja muuttaneet pois.

Olin perheen ensimmäinen koira. Pääsiäisenä 2001 perheeni oli tuttaviensa maatilalla juhlimassa pääsiäistä, sekä toivottamassa ystäviään tervetulleiksi takaisin Suomeen. He olivat vuoden verran asustelleet Espaniassa koiransa Pandan (minun äidin) ja muutaman muun eläimen kanssa ja reissulla äitini tapasi isäni, ylpeän kulkurin ( joka kyllä piti enemmän nimityksestä reissumies, koska eleli omin ehdoin eikä kenenkään ihmisen käskytysten alla). Suomeen palatessa jäi isäni Espaniaan, mutta äitilläni oli pentuja, minut ja sisarukseni. Kun uusi perheeni tuli maatilalle, oli kaikki muut pennut minun ja sisareni lisäksi jo löytäneet uuden rakastavan kodin. Minun oli tarkoitus jäädä äitini kanssa maatilalle asumaan, mutta kyläilevän perheen vanhin lapsi, Carolina, rakastui minuun ensisilmäyksellä. Hän oli haaveillut Huskystä ja Jack Russel terrieristä, ja uskon silmieni lumoavan hänet täysin, ja olinhan minä paljon russelin näköinenkin. Perheen vanhemmat eivät kuitenkaan olleet ihan samaa mieltä. Carolina suostutteli sisarensa Stellan ja Levin mukaan, ja yhdessä keräilivät viikkorahansa kasaan. Kaksi nuorinta sisarusta, Trine ja Vanessa, olivat niin pieniä ettei heillä ollut viikkorahaa. Minusta haluttiin 80 markkaa minkä verran eläinlääkärikuluni olivat olleet, mutta lapsilla oli vain 70mk. Lapset tuohtuivat ja Carolina sanoi äitilleen ettei lähde kotiin ilman minua, ja pian myös Stella ja Levi yhtyivät tähän. Äiti lupasi miettiä yön yli, joten nukuimme tiiviisti Carolinan kanssa tietäen että se ehkä oli ainoa yömme yhdessä. Aamulla Carolina heräsi aikaisin ja huomasi äitin vielä nukkuvan. Hän kuiskasi minulle että nyt pitää äiti hurmata, ja nosti minut hänen pään viereen tyynylle. En oikein ymmärtänyt mitä minun piti tehdä, joten annoin niin monta pusua kun vaan pystyin, ennenkuin kieleni kramppasi. Äiti heräsi pian ja Carolina totesi että pidän äidistä niin paljon, ettei se vaan voi jäädä tänne. Lopulta äiti suostui ja lainasi puuttuvan kympin.
Näin yhteinen taipaleemme alkoi ja opin paljon hienoja temppuja. Leikin joka päivä vuorotellen kaikkien lasten kanssa ja elämä oli täydellistä! Vuodet kuitenkin vierivät ja yhtäkkiä Carolina oli täyttämässä 18 vuotta. Hän ilmoitti äidilleen että nyt kun melkeen täysi-ikäinen aikoo hän hankkia itselleen oman koiran, huskyn. Carolina löysikin vammautuneet tyttökoiran, ja sai äidiltään kyydin Hämeenlinnaan josta he koiran hakivat. Mysla oli kiva kaveri, leikittiin paljon yhdessä, mutta Carolina muuttui. Enään en ollut hänen huomion keskipiste, vaan tuo uusi koira oli. Vuosi myöhemmin Carolina muutti koiransa kanssa pois, ja minulla oli pienempi lauma. Muutama vuosi myöhemmin myös Stella ja Levi muuttivat pois, eikä Trinestä ja Vanessasta oikeen ollut leikkikaveriksi. Kilot kiertyivät lähes huomaamatta vyötärölleni, ja viime keväällä eläinlääkärillä äiti sai jo haukut siitä miten ylipainoinen olin. Painoin 22kg vaikka minun kuuluisi painaa 14-15kg eläinlääkärin mukaan. Minua hävetti ulkonäköni, enkä kehdannut mennä ulos. Koirapuistossa oli ihan hirveää kun kaikki vaan tuijottelivat ja supisivat kiloistani. Lisäksi jalkoihini särki jatkuvasti, ja nuolinkin ne ihan ruskeiksi. Yleensä sanotaan, että rakkaalla on monta lempinimeä, mutta mitä jos lempinimet ovatkin luokkaa HK blöö, tankki, pallero, joulukinkku yms? Masennuin eikä minua kiinnostanut mikään. Hengästyin pienimmästäkin suorituksesta ja haluisin vain makoilla korissani päivät pitkät!

Kaikki kuitenkin muuttui tämän vuoden isänpäivänä, kun Carolina tuli miehensä, sekä Myslan ja ärsyttävän teinipojan, Nanookin kanssa kylään. Carolina näki epätoivon silmissäni ja ylipainosta kuormittuneen vartaloni ja kysyi äidiltään miksi en ollut laihtunut vaikka eläinlääkäri oli käskenyt laihduttamaan. Äiti kertoi syöttävänsä seniorinappulaa ja käyvänsä melkeen päivittäin koirapuistossa, mutta ettei se vaan auta koska minulla on ison koiran vartalo ja perhoskoiran jalat. Äiti ei vaan ymmärtänyt miten paljon vihaan koirapuistoja muiden koirien pilkkaamisen takia ja että sen takia piiloudun johonkin nurkkaan enkä liiku ennenkuin pääsen pois! Carolina totesi että äiti on väärässä, sekä että laihduttaminen on mahdollista. Ja näin hän nappasi minut kotiinsa mukaan. Aluksi olin kauhuissani! En kestä sitä yli-innokasta adhd huskyteiniä, se on ihan hullu poika! Onneksi kuitenkin Mysla oli siellä kanssa. Hänkin on jo vanha rouva, 9vuotias, joten ymmärsi vaivojani. Valvoimme monta iltaa muistellen nuoria vuosiamne kun asuimme saman katon alla, ja totesin ettei kai tämä muutos niin paha voi olla. Olin kuitenkin väärässä, jouduin ihan hirveän pitkille metsälenkeille, ja vaikka hajut kyllä kiinnostivat sattui minua jalkoihin. Lisäksi jouduin kerran viikossa uimahalliin uimaan, ja olin aivan puhki joka kerta! Minua myös pelottaa uiminen tosi paljon, koska olen niin painava etten jaksa kannatella itseäni ja pelkään uppoavani. Onneksi uimalassa kuitenkin on pelastusliivit käytössä. Mutta ei jotain pahaa ilman hyvää, Carolina teki minulle totaallisen ruokaremontin ja siirsi minut barf-dietille. Carolina kun halusi minun saavan ravintoni mahdollisimman luonnonmukaisesta ruuasta. En tiennytkään että terveellinen ruoka voi olla näin hyvää! Lemppariani ovat ehdottomasti kanankaulat, mutta aina ei jaksa pureskella joten valmisruuat maistuvat myös. Ne missä luut on murskattu valmiiksi eikä tarvitse kuin nauttia mausta! Ja huomaan kyllä että tämä uusi ruokavalio on paljon parempi. Silmänikään eivät enään rähmi niin pahasti, eikä ihokaan kutise. ja mikä parasta, nyt kolme viikkoa myöhemmin olen laihtunut jo 2.5kg eikä oloni voisi olla parempi! Tänään jaksoin ensimmäistä kertaa juosta rappuset alhaalta ylös ilman huilitaukoa! Ja eilen koirapuistossa uskalsin ensimmäistä kertaa leikkiä muiden kanssa, ja olipa kyllä hauskaa! Vatsaa kyllä kurnii kokoajan, mutta eiköhän se mene pian ohi kun vatsa tottuu pienempään ruokamäärään. Ja namejakaan en kuulema saa ennenkuin jouluna vasta! Mutta ei se haittaa, tämä hyvä olo on pienen kärsimisen arvoinen enkä malta odottaa ihannepainoni tavoittamista!
Osallistuin tähän kilpailuun sen takia, että kun se päivä koittaa kun joudun palaamaan kotiini oman perheeni luokse ja äiti on menossa kauppaan ostamaan niitä epäterveellisiä nappuloita, voisin ojentaa hänelle lahjakortin ja sanoa että haluan edelleen barffata! Äiti kun katsos ei niin ymmärrä ruokavalion tärkeyttä, vaan tuuppaa menemään sieltä mistä aita on matalin. Oloni on nyt kuitenkin niin hyvä, ruoka on maukasta ja koen olevani pian elämäni kunnossa! En ole vielä valmis luovuttamaan, enkä halua luovuttaa sen takia että pirkkapapanat ovat halvimpia. Joten vetoan teihin, antakaa äänenne minulle jotta saisin nauttia vielä lukuisia herkkuaterioita! Kesällä aijon olla elämäni kunnossa ja haluan uskaltaa mennä uimaan ilman pelastusliiviä, mutta siihen tarvitsen teitä. Auttakaa!